Kahdeksassa runosarjassa kertoja kiertää mannerta kaupungeissa sekä metsissä. Paikkakuntia ei ole nimetty, mutta osa niistä on tunnistettavissa. Vuodenajat vaihtuvat, kun kertoja melankolisella matkallaan etsii riemua, hakeutuu patsaiden luo sekä kulkee kohti maailmanloppua. Kotimaassa nainen odottaa punaisessa yöpaidassaan. Astu sisään. Polku on auki.

Kustantaja: Kulttuurivihkot 2026 (ilmestyy 19.8.2026)

Teos on saatavilla painettuna sekä sähkökirjana.

ISBN: 978-952-411-159-1 (nidottu)

ISBN: 978-952-411-160-7 (ekirja)

Osta runoteos täältä.

Tai pyydä kirja lähikirjastoosi tekemällä kirjastoon hankintaehdotus. 

..

Lähestyn museota kuin nouseva matalapaine. Sivuseikka, mutta tämä on yksisuuntainen puisto. Julkisivua hallitsee veistosten levollisuus. Taivaan raja on mattoveitsellä viilletty. Pilvistä sataa soraa, joskus maitoa. Liasta syntyneet ovat hukkuneet suihkulähteeseen suojatta sateelta. Liian myöhässä riuhdon koristepelastusrengasta. Eivät he apua tarvitse, kuolleet. Aukion liput edustavat näköalattomia maita, vuorovedet ja vesiputoukset ovat arkkitehtien piirustuksista unohtuneet. Idea kaupungista oli kaunis, mutta pilvenpiirtäjien varjossa taksit jonottavat ihmisiä kuin ihmiset leipää ja lautasantennit vastaanottavat tyydytyksen sijasta mainoksia.

Tuomo Heikkisen esikoisteos Sillanrakentaja on mystisyydellään lumoava romaani ystävyydestä. Kirjan alussa mies lahjoittaa paikkakunnalle saapuneelle romaanin kertojalle kanin. Siitä heidän ystävyytensä alkaa.

Toinen miehistä kärsii muistiongelmista ja parantaa ihmisiä. Kertoja, jonka ympärillä kuolee ihmisiä, yrittää opetella pitämään kanista huolta. Tapahtumarikkaan kesän aikana he tapaavat sekä tuttuja että tuntemattomia, kohtaavat selittämättömiä asioita ja kokevat paljon surua.

Sillanrakentajan pohjana ovat toimineet Heikkisen kirjoittamat runot. Omaäänisellä tyylillä kirjoitettu romaani herättää kysymyksiä, joihin vastauksia saa janota viimeiseen saakka.

Kustantaja: Aviador 2023

Teos on saatavilla painettuna sekä sähkökirjana.

ISBN: 978-952-381-161-4 (nidottu)

ISBN: 978-952-381-162-1 (ekirja)

Osta romaani täältä.

Romaani alku

Hän asteli elämääni petäjän takaa ja lahjoitti minulle kanin.

– Tiesitkö, etteivät kaikki tähdenlennot ole yhtä nopeita, Hän kysyi istuutuessaan viereeni muovikiikkuun.

Mitä siihen olisi voinut vastata. Nyökkäsin ja pitelin kania, joka yritti kiemurrella sylistäni. 

Olin ollut ihastelemassa yksinhuoltajia, lastentarhanopettajia sekä leikkikenttien hedelmällistä maaperää. Punatukkainen nainen oli kaitsemassa tyttäriään. Jos olisi ollut rakastavin äiti -kilpailu, nainen olisi voittanut pelkästään minun äänilläni. Se oli muuttoni jälkeen ensimmäinen aavistukseni siitä, millaisia olentoja vaimot olivat.

Olin saapunut kuin aivastaen ilman piirustuksia kyhättyyn satamakaupunkiin, enkä tuntenut ketään. Tuuli tuuheissa hiuksissaan Hän heijasi kiikussa vakavana edestakaista, päämäärätöntä liikettä. Kepeyttä tavoitellen Hän kertoi käyvänsä usein katsomassa lasten riemua. Viattomuus lohdutti Häntä noina matalapaineisina aikoina, jolloin jokaista tähdenlentoa seurasi arpi.

Ensin ajattelin Hänen olevan humalassa, mutta mies oli vain suistunut raiteiltaan. Parisuhde Viulistin kanssa oli päättynyt. Hän oli hullaantunut Viulistin hymykuopista sekä tavasta, jolla nainen oli pöyhinyt hiuksistaan pääskyille pesää. Suloisinta oli ollut, kun Viulisti oli kätkenyt Hänen kirjeensä yöksi tyynynsä alle, jotta olisi ollut lähempänä Häntä. Mutta ensimmäinen ennusmerkki oli ollut Viulistin tivolipelko, koska huvilaitteissa olisi saattanut tulla huono olo. Jo siitä Hänen olisi pitänyt aavistaa.

Hän ojensi persiljaa, kaninruokaa. Parisuhteen salaisuus piili siinä, että kumpikin tunsi saavansa sitä, mitä toinen ei tiennyt antavansa, Hän sanoi. Eikä suhteessa tullut tarjota sitä, mitä toinen halusi, vaan mitä toinen tarvitsi. Syötin kania, joka söi hassunnäköisesti. Olin varma, että aikanaan Hän tapaisi naisen, jonka kanssa elämä olisi kepeää, vaikka lähitulevaisuudessa saattaisi ollakin odotettavissa lähinnä pohjoistuulta. Hän sanoi, ettei Hän etsinyt sitä oikeaa, vaan tahtoi tulla jollekin siksi oikeaksi.

Puhelinkoppi piti korttelia koossa. Liukumäen ruoste sulautui pensasaitaan. Leikkikentän lapsilla oli punaiset aatteet. Kysyin, mitä parisuhteesta jäi jäljelle.

– Vain kani, Hän vastasi.

Tarkastelin tyrmistyneenä kania, joka tuijotti minua varauksellisilla kaninsilmillään. Vaikkei se vielä luottanut minuun, ymmärsin, että minun olisi huolehdittava tuosta pienestä pörröisestä olennosta.

Niin meistä tuli ystävät. Minusta, Hänestä ja kanista.